Silppua

Elämä on kuin Prahan suurin kirpputori Kubovissa (keltainen metrolinja) Vierekkäin on hääpuku ja muuttorisaha, työn sankari -rintaneuloja, eläinten kalloja ja ylipäätään kaikkia kuviteltavissa olevia esineitä. Päässymaksu on 20 koronaa ja  ainoa mitä lopulta ostin oli rasvainen, epäterveellinen  "herkku" nimeltä langos. Hylkään viiimeisen yksityiskohdan metaforasta, ja jaan tätä silppua vähän tännekin!

Perheenjäseneni suurinta hupia on kuulemma bongailla kirjotusvirheitä täältä ja todeta, että "ei se osaa enää suomea".  Tänään kävin opettamassa suomea Kaarlen yliopistossa, haha! Tyypit osaavat kahden vuoden opiskelun jälkeen paljon kielioppia, mutta puhekielelle ei juurikaan jää aikaa. Niinpä pidin opetustuokioni siitä, ja huomenna vielä toistamiseen. Päädyin siis suomen laitokselle sattumien kautta, mutta tyyppillisempää on osallistua Tandem-ohjelmaan, jossa kaksi henkilöä opettavat toiselle omaa äidinkieltään. Muutamalla suomalaistyttöllä on melkoisen huonoja kokemuksia "kielenoppijoista", mutta löysin itse aivan huippumukavan tsekkiläisen tandemin, joka on tulossa suomeen vaihtoonkin.

Minulle opettaminen oli itseasiassa suorastaan terapeuttista: on oikeasti ihmisiä, jotka opiskelevat minun kieltäni eivätkä vain päivittele kuinka vaikeaa se varmasti on ja kuinka vähän ihmisiä sitä puhuu. Siinä missä slaavilaiset ja romaaniset kielet jne. ovat oma perheensä, suomi on kovin yksinäinen kieli. Välillä tuntee olevansa kotoisin periferiasta, ja oma äidinkieli on muille eksoottinen kuriositeetti. Jumalauta.

Olen havainnut, että Amerikkalaisten opiskelumentaliteetti on todellakin toisesta maanosasta. ECES-kurssit ovat eurooppalaisnäkökulmasta työläitä, kun taas jenkit ihmettelevät, kuinka joka tunnille ei tarvitse kirjoittaa mitään. Kaksi esitelmää vaanii liian lähellä, ja viikonlopun ratoksi on myös kaksi mid-term esseetä.  En oikein osaa olla amerikkalaisten kanssa, välillä tuntee itsensä tosi estyneeksi ja tylyksi, kun ei esim. hymyile koko ajan. Tsekkien ja vaikka ranskalaistenkin seura tuntuu sitten paljon kotoisammalta. Jos joku kysyy, mitä kuuluu, tsekkiläisen etiketin mukaan saa vuodattaa kaikki murheensa. Ihan kamalaa, mutta ei niin kamalaa kuin suomalaisilla, sillä maaliskuun loppussa täällä on jo melkein kesä ja olut, olut on halpaa. (Olenko tähdentänyt tätä seikkaa niin perusteellisesti kuin jokaisen Praha-blogissa kuuluu? )


Jos olisin journalisti, joka kirjoittaisi oikeasti jostain merkityksellisestä tai shokeeraavasta, miltä kuulloisi otsikko: "Tsekin poliisi suihkutti pippurikaasulla asuntolan köytävillä juhlineita opiskelijoita"?  En itse ollut paikalla, mutta ihmiset ovat olleet todella järkyttyneitä voimakeinoista. Sitkeimmät juhlijat jatkoivat ala-aulaan jossa meno jatkui, ja  vastaanoton noin 70-kymppinen nainen tappeli jonkun opiskelijan kanssa. Ah Hostivar, käsittämätön paikka. Kukaan ei oikein välitä mitä siellä tapahtuu. Vaihtarit asuvat
siellä vain hetken ja vastuuttomimmat heittelevät huonekaluja viidennestä kerrokseta.

...Ja viimeksi kun kävin siellä tapaamasta egyptiläistuttuani,  romanialainen tyttö kurkkaisi peiton alta, ja  tarjosi kuolemattomuutta jos saisi hieman puraista. En kerro kuinka kävikään!

Sunnuntain luurangot

Tarina alkaa siitä, kun istuimme K:n* kanssa Wakatassa ja tapasimme prahalaisen roskakuski Milanin. Jos osaa tsekkiä lauseiden muodostamiseen asti, Holesovicessa sijaitseva olohuoneen, baarin ja clubin yhdistelmä Wakata on oiva paikka harjoitella ja tutustua samalla monenkirjaviin paikallisiin. Jokatapauksessa kyseinen kohtaaminen iskosti mieliimme halun lähteä sunnuntairetkellä kylpyläkaupunkiin uuden tuttavamme kotiseudulle. Ainoan oikealta kuullostavan kylän paikallistaminen kartalta tuotti kuitenkin pettymyksen: kuusi tuntia Slovakian rajalle, ne dekuju. Itse asiassa tämä johdanto onkin siis aivan asiaan liittymätön, mutta halusinpa nyt mainita Wakatan ja Milanin, sillä kuka tahansa Klimentin novelleja lukenut tietää, että roskakuskina Prahassa oleminen on tavattoman romanttinen ajatus. (Itseasiassa en edes ole, mutta olen aika hyvä puhumaan kirjoista joita en ole lukenut!)

Sen sijaan teimme neljän hengen täsmäinvaasion tunnin matkan päähän...  Kutná Horaan. Luukirkko nähty, ei ollutkaan kuin vasta toinen yritys! Kirkon sisätilat on siis somiostettu lattiasta kattoon ihmisen luilla, Mustan surman jäljiltä ruumiit kun eivät enää mahtuneet kirkkomaahan.  Siellä oli itseasiassa kaunista, eikä lainkaan pelottava.

Mainittakoon seurueestamme sen verran, että matkassa oli kaksi viime vuonna brittiläiseen kulttuurin uppoutunutta ex-Erasmusta, joista toinen oli tullut moikkaamaan kaveriaan Prahaan. Lohdullista nähdä, että
yhteydet säilyvät ja elämä jatkuu vielä vaihdon jälkeenkin. Meillä on K:n kanssa paljon suunnitelmia kuten liftaaminen Istambuliin ja bestsellerien kirjoittaminen Erasmus-ajasta Prahassa. Luonnollisesti Saksalainen versio kertoo suomalaisesta Marista ja  suomalainen saksalaisesta K:sta. Meistä on tullut viimeaikoina henkisiä kämppiksiä, ja vaikka kämppisyys ei välttämättä ehdikkään ruumiillistua, henkimaailmakin on iloinen asia.

* En oikein tiedä onko tyylikästä kirjoittaa ihmisistä alkukirjaimilla, varsinkin kun nimet voi tarkistaa pari merkistää taaksepäin. Anteeksi roskakuski-Milan, en uskonut, että ikinä luet tätä merkintää, mutta muuten tulin vähän epäileväksi nimien viljelyn suhteen.

Siirappista

Todettakoon alkuun realiteetit: joskus on aika kurjaa myös. Sitä  lymyää yksin kotona. Kämppiksistä ei ole seuraa, eikä niiden olinpaikastakaan tietoa. Tiskivesi pitää kantaa ämpärillä, ja naamakirjan valossa välttelee niin tiskejä kuin kaikki tekemättömiä koulutöitäkin.

Joskus sitten on elokuvallista ja ihanaa, niin kuin vaikka tänään. Tarkkailtiin koko päivä ihmisiä ja heidän käyttäytymistään Námestí Mírulla.(Rauhan aukiolla) Pelin idea on arvata mitä he tekevät seuraavaksi, ja samalla kuvitella pätkä heidän elämäntarinaansa. Kannattaa kokeilla, koukuttavaa! Huomattiin, että katedraalin edusta on erittäin suosittu treffipaikka. Sopivaa on myös koittaa päätellä ketkä ovat sokkotreffeillä. Surullisinta oli mies, joka odotti ruusun kanssa, eikä kukaan tullut, ja lopulta hän lähti allapäin.  Mutusteltiin pizzaa, ja sitten huomattiin seuralaiseni kanssa, että oltiin treffeillä itsekin. Sen jälkeen onkin  olennaista vaeltaa aina vanhaankaupunkiin asti etsien kahvilaa, joka ei voi tietenkään aiemmin löytyä, sillä kävellessä on puhuttava koko ajan, niin että kaikki muuttuu yhdeksi assosiaatioden virraksi, josta sitten joskus on hypättävä ratikkaan ja kotiin, jossa sitten ei voi vastustaa kirjoittamasta pientä blogitekstiä, joka on ehkä liian henkilökohtainen, mutta enemmän kuitenkin tosi-tosi taiteellinen ja tiivistää universaalisti kevään tunnun.

Ja nyt kutsuu tiskivuori.

hudba

Tuttuni järkkäsi "Tiibetiläiset illan" Cross Clubilla  ja vaikka yhteys Tiibetin jäikin värikkäitä lippuja ja flayereitä lukuunottamatta hieman hämäräksi, olipa mukavata. Raggaeta, skata ja Fiormoss (yllä), joka ainakin minut onnistui hypnotisoimaan tehokkaasti. Oli myös mukava seurue: on kivaa kun on kerrostumia, eli kavereita, jotka olen tuntenut jo syksystä asti (mikä Eramus-univesumissa on yhtä kuin kauan) tämän vuoden puolella  syntyneitä tuttavuuksia ja lisäksi muutama uusi naama. On mielenkiintoista, kuinka kansainväliset opiskelijat verkostoituvat nopeasti.

Ystäväni Katharina kertoi jotain aika pelottavaa. On ihmisiä, joita en tunne, mutta jotka tietävät minut tämän vaihtoblogin kautta. Olen jotenkin onnistunut aikaisemmin kiertämään moisen ajatuksen. Google traslator myös tykkää tästä blogista aika kovasti, tai ainakin täällä vierailee paljon ihmisiä täältä Tsekistä ja ties mistä.  Luin taannoin vanhoja kirjoituksia, ja olipa aika tylsää lätinää, lähinnä kaikki pyöri asuntola ympärillä. (Joskin saman ilmiön huomaa kaikien siellä asuvien puheenaiheista, sitä ei oikein voi välttää)  Nolous on inhimillinen ja voimauttava tunne, tietäkää se. Jos siis luet, paljasta toki itsesi!

Ps.Viime viikolla oli Täydellinen Kevätpäivä ja lämpötila kipusi varjossakin +15 kieppeille. Luentojen jälkeen lähdin kirjan kera lukemaan Vltavan kupeeseen. Keskellä auringoista siltaa tapaisin naapurini ja kirjallisuus-kollegani Janin joka oli tulossa Kampa-saarelta ja hehkutettiin kilpaa, että kuinka onnelinen sitä ihminen voi olla. Prahan kevään konnotaatiot on siis aika voimakkaat, toivottavasti neuvostotankit ei koskaan tule.

Oloja ja Olomoc

Olomoc on ihanteellinen viikonloppukohde.  Prahan melu ja eteenpäin tulvivat automassat ovat poissa ja jättävät tilaa ihanalle hiljaisuudelle. Kaikkein parasta on, että ettei koko kaupungissa ole turistin turistia! Olomocin astronominen kello on ihan yhtä vähän vaikuttava (epävaikuttava) kuin Prahankin, mutta sen voi käydä tsekkamassa joutumatta pujottelemaan tungoksessa. Aivan lähellä on Pyhän Kolminaisuuden Pysti, pystytetty sen kunniaksi, että Mustasta surmasta päästiin. On aina hyvä pyhittää hiljainen hetki, ja muistella ruttoa. Kun on tointunut historian havinasta, onkin aika suunnata rattoisassa seurassa Rasputin-pubiin, jossa takkatuli loimuaa ja Abban ja muiden dubaduuriseurueiden sulosoinnut raikaavat  kaiuttimista. Unille mennään Emman lokoisalle sohvalle. Seuraavana päivänä ehtii vielä nähdä monumentin, jota halkovasta reiästä paikalliset opiskelijat  uuden yliopisto-opiskelijat tapaavat kavuta siirtymäriittinä, poliisiakin uhmaten. Eritysvinkki junamatkustukseen: Paluumatkalla kannattaa valita loosi, joka ei lemua hikiseltä liikkasalilta; hajun todennäköisin lähde nimittäin istuu vastapäätä, lopettaa tuuletteluyritykset rämäyttämällä ikkunan äkäisesti kiinni.


*

Prahan kevättä aistittu jo enemmän kuin hippunen.. Tykkään hirveästi kävellä täällä, ruuhkaisessa metrossa ja Námestí Mírun EU:n pisimmissä (ja hitaimmissa) liukuportaissa en viihdy. Tajusin tosin, että Björk on erinomaista metro-ja liukuporrasmusiikkia, jota kuuntelen jatkossa kun sinnittelen ajoissa luennoille, metro kun on nopein kulkuväline. Muuten päätin, ettei minulla ole auringoisena päivänä ikinä niin kiire, etten voisi kävellä. Kotimatkaan voi tuhrautua lähemmäs tuntikin, sillä eksyminen on hauskaa kun ei ole kiire, ja välillä huvittaa pistäydyttyä seconhand-liikkeeseen. Autoja täällä on ihan tuhottamasti, citymaasturit jylläävät ja antavat pienten jalankulkijoiden odottaa; jos kaikki käyttäisivat julkisia Praha olisikin aivan kestämättömän ihana. ONpas minulla nyt kammottavan lässynlässy-hippivaihe päällä. Heti kun autoinhosta on päästy, kerron, että dyyykasin tänään peilin tuosta parin korttelin päästä. Likaista peliä kantaessani ajattelin, että  oNpa jännä kombinaatio ällöä ja turhamaista, jännä. Puhdistin sen, ja somistin Mucha-henkiseksi. Nyt olen iloinen, ja mussuttelen salaattia koska sekin on niin hippiä ja koska uppopaistetut ravintola-asiat ovat vaihteeksi ainakin viikon pannassa.

"Mysteerihenkilö" ja vastareaktioita vähän kaikkeen

Jaaha, blogin päivittäminen alkaa kinnostaa kun pitäisi mennä untenmaille, että huomenna ehtisi junaan,  joka puksuttelee rattoisan kiireettömästi kohti Moraviaa ja Olomocia. Päätin myös, että kirjoitan tänne vastaisuudessa ilman kummempaa arvioivaa seulaa, annan lauseiden vaikka rönsyillä tai töksäytellä jos sattuu huvittamaan.

 Kunnianhimoni tsekin kielen opiskeluun on melkolailla kuollut ja kuopattu - päättelin, että on paljon realisempaa opettaa (kaikki?)  tsekit puhumaan suomea. Yritykseni kulminoituvat  siihen. siihen, että mysteerihenkilö "Mari Suomesta" seikkailee tällä hetkellä tusinassa suomen kurssilaisten esseitä. Mutta oi kyllä, seuraava askel suunnitelmassani on, että pidän jokusen opetustuokion yliopistolla, jopa  sellainen sana kuin luova kirjoittaminen vilahti. Ja lauseenvastikkeet,  mutta ei takerruta siihen.

Muuten opiskelen nyt  lähinnä tsekiläistä (käännettyä) kirjallisuutta ja elokuvaa amerikkalaisten kanssa ECES-kursseilla (Eastern and Central European Studies).  Ilmeisesti vastareaktiona korvista tulvivaan jenkkiaksenttiin multa on kysytty viimeaikoina puheeni perusteella olenko britti. Hahaa, siis lähinnä ranskalaiset ja saksalaiset kysyy. Englantini ei todellakaan ole niin hyvää,  mutta olenpahan häivyttänyt jälkeni.


Uskokaa pois, suomalaisia vaihtareita tulvii Prahaan siinä määrin, että välillä ihmettelee, että eikö suomessa ala olla jo aika väljää yliopistoilla? Olen tavannut vain murto-osan ja sitten taas joku kertoo, että hei tunnen sen Valtteri-Vernerin ja Aarna-Kaarinan.  En nyt sitten tiedä onko se paha, vaihdon pointti blaablaa, mutta en nyt sitten suomalaisiinkaan kieltäydy tutustumasta, maasisaren tai -veljen kohtaaminen ei vaan ole lainkaan niin suuri ihme kuin joskus viime lukuvuonna.

Olkoon tämä sitten vastareaktioni vakavalle ja hartaalle suomenopetusmissiolle:En ihan hirveästi tykkää olla kansainvälissä seurueessa jossa on suomalaisia sillä musta tuntuu, että usein meillä on tapana alkaa selittä yksityiskohtaisesti jotain tosi triviaalia esim. suomen suosituimmasta pakastinmerkeistä tai bussipysäkeistä suomessa, joka... noh saattaa toki kiinnostaa jotakuta, mutta aika varmasti ei. Tulipa huono omatunto kun kirjoitin tämän. Itsekin kerran puhuin tunnin suomen kivikautisista ruukkulöydöistä, ennen kuin tajusin karun totuuden... Jaa-jaa, olisivatpa Perussuomalaisetkin vielä sillä triviaalien asioden listalla, en ole kuullut kenenkään kertovan niistä.

Päätin itseasiassa tänään kaiken hulabaloon vastapainoksi  pitää epäsosiaalistumispäivän, olla kotona lueskellen Capekia ja muuta kursseja varten. Lähdin sitten kuitenkin museokierrokselle, ihan puhtaasti katsomaan nykytaidetta, enkä sosialisoimaan, niin kas jo tutustuinkin puolivahingossa kahteen kivaan tyyppiin. Toisen kanssa mennään viimein katsastamaan Prahan Dalí-näyttely, toinen taas oli saksalaistyttö joka ei ole ikinä käynyt Berliinissä, hassua.